torstai, 30. maaliskuu 2006

Lupauksia ja kolmenkympin kriisiä

Ensin asiat menevät hyvin ja sitten asiat alkavat menemään hurjaa vauhtia alamäkeen. Seuraavat kolme viikkoa tulen kärvistelemään tuskissani.

Kolme tai neljä viikkoa sitten, taas kerran työympäristööni turhautuneena täytin netissä työhakemuksen. Kummallista kyllä hakemus oli todellakin nettiversio. Täyttelin huvikseni, väliin tuli joku kokous tai tärkeä puhelu ja jätin hakemuksen tekemisen kesken. Yksi tärkeä sivu jäi tekemättä, mutta en ollut ottanut tuota hakemusta kovinkaan tosissani. Yksinkertaisesti vain uuden minäni tavoin päätin, että yrittänyttä ei laiteta. Yllätykseni oli valtava ja egoista minääni ruokkiva, kun kaksi viikkoa sitten sain kutsun haastatteluun.

Ensi maanantaina olen menossa siis työhaastatteluun. Mielessäni ei voi olla pyörimättä  lukuisia ajatuksia. Mietin ovatko arvoisat päättäjät kenties vahingossa kutsuneet minut. Jos paperit ovat menneet sekaisin ja odottaessaan pätevää hakijaa he saavatkin eteensä minut.

Jos menen haastatteluun ja tulen valituksi, mitä minä sitten teen? Vakituinen virka ja siihen kuuluvat edut kyllä houkuttaisivat, mutta eihän minun edes pitäisi miettiä moista, koska mahdollisuuteni ovat minimaaliset. Joka päivä kuitenkin uhraan suuren osan energiasta miettiessäni tulevaa.

Jotkut murehtivat menneisyyttä ja rypevät siinä ja maailman epäoikeudenmukaisuudessa. Minä ajan itseni hulluuden partaalle miettimällä tulevaisuutta. Mielessäni käyn jokaisen mahdollisen skenaarion ja sen seuraukset. Jälkikäteen huomaan asioiden kuitenkin menneen ihan hyvin.

Hassuinta -entä jos-ajattelutavassa on se, että päivät menevät hyvin ja ilman sen kummempia miettimisiä. Mutta illan pimetessä entä jos-mörkö hiipii komerosta esiin ja ryhtyy kuiskailemaan: " Entä jos se tarkoittikin...", "Entä jos se olikin erehdys...", "Entä jos en koskaan onnistu missään..."  Hassuinta tuossa peikossa on se, että se ei ilmoita tulostaan etukäteen. Vain pieni sana joltain työtoverilta tai tutulta, jota ei ole oikeastaan edes havainnut saattaa käynnistää villeimmät spekulaatiot illan pimeinä tunteita ja taas on yksi yö mennyt harakoille.

keskiviikko, 29. maaliskuu 2006

Nivelet ei liiku samaan suuntaan kuin oikeilla ihmisillä

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä pyöritystä niin henkilökohtaisella kuin työn sarallakin. Silloin kun kaikki asiat tulevat kerralla päälle ei voi kuin ihmetellä, missä seinät loppuvat ja katto alkaa. Viimeisenä iskee jonkinlainen vauhtisokeus.

No, katastrofit henkilökohtaisella tasollakin voi kääntää positiivisiksi. Listausta asioista joita tunnen oppineeni:

- Naisellisuus on vahva ase. Sitä voi käyttää sekä hyvään, että pahaan. Työmarkkinoillakin sitä voi käyttää edukseen, kunhan varoo menemästä liian pitkälle. Harmiton flirtti voi tuoda piristystä arkipäivään ja saada aikaan vipinää työtovereiden punteissa. Vauhtisokeuden huomaa siitä, että huomaamattaan kohauttelee kulmakarmojaan kaksimielisesti talon vahtimestareille. Liian pitkälle menevän flirtin huomaa myös siitä, että miespuoliset työtoverit lähestyvät firman juhlissa tavalla, jota et ehkä osannut odottaa. Viitaten tässä myös Vanhasen tekstiviesti jupakkaan, flirtin ja seksuaalisen häirinnän ero on siinä, miten lähestytty yksilö viestinnän kokee.

-  Olen viime viikkoina harjoitellut mitä erilaisempia rooleja työmaalla. Jos kehittyisi oikein taitavaksi, voisi aamulla työmaan oven avatessaan sanoa itselleen: " Tänään olen... (lisää sopiva adjektiivi). Alan vähitellen uskoa, että tietyt työtehtävät vaativat tietynlaisia rooleja. Lääkäri ei saa olla epäröivä. Miltä se nyt oikein kuulostaisikaan, jos lääkäri miettisi epäröivästi: "Onkohan sinulla jalkasilsa vai kuppa, vai kenties armoton krapula?" Samaten uskon esimiestehtävissä vaadittavan tiettyä etäisyydenottokykyä ja ehkä tunnekylmyyttä. Vaikka nykyään puhutaankin tunnejohtamisesta, niin uskon että se ei tarkoita kaveeraamista alaisten kanssa, eikä kaiken hölpöttämistä. Tällä saralla uskon itselläni olevan vielä paljon oppimista, työ on vain työtä ja jos joku arvostelee työtäsi tai työtapojasi se ei tarkoita että hän arvostelisi minua ihmisenä. Roolimotokseni olen kuitenkin kehittänyt Juoppohullun päiväkirjaa mukaillen " Tänään en ole ollenkaan kaunis, korkeintaan söötti."

- Maailmaan mahtuu monenlaista tallaajaa. Kaikesta päätellen, tunnen ainakin hetkittäin kuuluvani siihen terveimpään neljännekseen. Toiseen neljännekseen kuuluu mitä ihmeellisempiä tunnevammaisia omanedun tavoittelijoita, jotka eivät edes selkeimpänä päivänään tiedosta miten sekaisin ovat. Tällaiset ihmiset eivät kuitenkaan koskaan lakkaa hämmentämästä minua. Viestit ovat niin ristiriitaisia, yhtenä päivänä ollaan ylimpiä ystäviä, toisena taas sähistään kuin kissat jo pelkästä tervehtimisestä. Ota niistä nyt sitten selvää... On vain tyydyttävä ja opittava elämään sen tosiasian kanssa, että niitä ihmisiä löytyy. Usein lähempää kuin arvaatkaan. Muutama vinkki: älä koskaan, ikinä, luota näihin ihmisiin. Itsestäsi paljastamasi arkaluontoiset asiat päätyvät enemmin tai myöhemmin turuille ja toreille ja vielä täysin eri muodossa kuin miten ne ovat alunperin menneet.

Nykyisin voisin jopa sanoa, että kohdatessasi psykopaatin älä epäröi kusettaa ja kusettaa täysillä. Jos sinua löydään, niin lyö täysillä takaisin.

Ja miten tunnistat psykopaatin.. Luota vaistoosi, jos joku ihminen tuntuu olevan liian hyvää ollakseen totta hän myös on sitä. Taidanpa omistaa seuraavan kirjoituksen vaistoille ja niiden kuuntelemiselle...

- Terveimmästä neljänneksestä. Olen ollut elämästäni runsaan kolmanneksen saman ihmisen kanssa yhdessä, matkaan on mahtunut ylämäkiä ja alamäkiä ja ennen kaikkea tasaista taivaltamista. Sivusta seuranneena en voi olla ihmettelemättä muiden parisuhdesekoiluja. Suhteet katkeavat niin pienestä. Vinkkejä pitkään parisuhteeseen: älä odota toisen osapuolen olevan toiveittesi ruumiillistuma. Naistenlehdissä paasataan paljon romantiikasta, kukista ja arkipäivän romantiikasta. Pieneen mieleeni ei pälkähtäisi saada raivokohtausta siitä, että mies ei muista hääpäivää saati sitten syntymäpäivääni. Joskus olen epätoivoisesti yrittänyt, mutta nuo riidat ovat useimmiten päättyneet molemminpuoliseen naurukohtaukseen.

Toinen vinkki. Mieti mitä haluat ja pyydä suoraan. "Veisitkö roskat?" toimii taatusti paremmin kuin "ikinä sinä et tee mitään". Ongelmallisissa tilanteissakin tämä saattaisi toimia. " Olisitko maanantaina kotona, sen sijaan että menisit kapakkaan." Toimii myös muissa ihmissuhteissa ja vieläpä samalla logiikalla.

- Kaikesta edellisestä huolimatta, terveimmistä neljänneksistä ja siitä että muut ovat psykopaatteja. En ole ollenkaan niin varma, että näin on. Ihminen on kävelevä paradoksi, niin kuin eräs läheinen sen ilmaisi. Aina välillä tulee tehtyä typeryyksiä ja jos jotain tuntee oppineensa niin huomenna huomaat hakkaavasi päätäsi samaan seinään ja yhtä saakutin kovaa... Äläkä tee suunnitelmia tai huomaat kuinka jumalat nauravat sinulle (vanha saksalainen sananlasku).

Erehtyminen on inhimillistä. Ja vain siitä muistuttaakseni listaan omia, vähemmän mairittelevia ominaisuuksiani: kyynisyys, ivallisuus, helvetillinen itsepintaisuus ja jääräpäisyys, puuttuva taito sanoa "ei", liiallinen itsekriittisyys,  ja kaiken lisäksi olen ehdoton kontrollifriikki. Eli jos en sitkeydellä, taidolla tai jääräpäisyydellä saa haluamaani, niin olkoon.

maanantai, 6. maaliskuu 2006

Lunta tupaan

Ja työ on yhtä helvettiä edelleen...

Viime viikkoina on tullut tehtyä töitä enemmän kuin laki sallii. Viime viikot ovatkin olleet antoisia työn kannalta kun suurin osa porukoista on ollut hiihtolomilla vaihtelevia ajanjaksoja. (Ihme, että noita edelleenkin sanotaan hiihto lomiksi, vaikka aika harva sentään hiihtää..) Etenkin se kyylä joka huohottaa niskaani ja syyttää huonosta työnlaadusta. Jotenkin yllättävästi vapauttaa voimavaroja se, että kukaan ei ole jatkuvalla syötöllä arvostelemassa ja nälkättämässä..

Juuri nyt sain tehtyä sen, mikä on ollut pinnan alla jo nämä kaikki viikot. Sanoin päin naamaa, että minulla ei ole aikomustakaan istua palavereissa, joiden tarkoitus hänen mielestään allekirjoittaneen kaiken puolinen mollaaminen esimiesteni silmissä. Joten hän voi aivan rauhassa syyttää minua epäaikuismaisesta työpaikalle sopimattomasta käytöksestä, mutta en meinannut sietää sitä. Esimiesten tehtäviksi jää sitten ratkaista, onko tämä "sopivaa" käytöstä. Vaihtoehdot ovat nähdäkseni nämä: minulle voidaan antaa varoitus ja vaatia minua osallistumaan noihin piinaaviin kokouksiin tai kyseistä henkilöä voidaan moittia hänen epäasiallisesta käytöksestään. Potkuja en voi kuitenkaan näillä perusteilla saada..

En tiedä missä määrin kasaantuneesta rohkeudesta on peräisin toissa viikkoisesta kapakka reissusta, jossa sain uskomatonta tukea ja kannustusta muilta työtovereiltani.. Etenkin yhdeltä esimieheltä. Jopa muissa kuin työasioissa... Mutta voimat vain lisääntyvät, enää en ole uhri.

Tänään en ole söpö, korkeintaan kaunis. Näin käännettynä.

keskiviikko, 22. helmikuu 2006

Armoa avuttomille

Eilinenkin ilta tuli vietettyä työmaalla. Tällä kertaa otin kyllä lapsen mukaan. Arvoisat asiantuntijat sanovat, että lapselle on tärkeää tietää missä äiti tai isä päivänsä viettävät silloinkun eivät ole kotona hoitamassa ja palvomassa omaa pientä kultamussukaansa. Ja kumma on tuo lapsen ajatusmaailma: "Äiti täällä on tosi kivaa, paljon kivempaa kun kotona. Tullaanko tänne huomennakin?" Mieleni teki sanoa: "Eikö se riitä, että minä istun täällä päivät päästetysteksen, täytyykö täällä istua vielä illatkin."

 

Jossain harmaassa usvassa huomaan aikuistuneeni yhden ainoan viikon aikana. Olen huomannut elämästä ja asioista puolia, joita en ole koskaan aikaisemmin havainnut. Uskomaton oivallukseni on ollut, että ihmiset ovat oikeasti erilaisia. Aikaisemmin uskoin, että muut kuitenkin kaikesta huolimatta ajattelevat ja tuntevat samalla tavalla ja erilaiset reagointitavat ovat... -no, erilaisia reagointitapoja.

Mutta ihmiset ovat oikeasti erilaisia. Verratakseni seksiin (sulkekaa lasten silmät ja korvat): jokainen mies on erilainen, kahta täysin samanlaista henkilökohtaista varustusta tuskin löydät maapallolta; ja nuo äännähdykset laukeamisen armollisella hetkellä, jotkut voihkaisevat, toiset hihittävät ja kolmannet ehkä karjuvat. Ymmärrättekö? Laukeamisen hetkellä ihminen ovat paljaimmillaan, niin sanottu "minä" on unohtunut. Voiko kuvitella, että noissa hetkissä ihminen teeskentelee, on jotain muuta kuin todellisuudessa? Ei, en usko. Ihmiset ovat erilaisia, läpikotaisin. Kahta samanlaista ihmistä tuskin löytyy.

Tämä hämmentävä oivallus on mullistanut maailmani. Minut oli jossain määrin koulutettu/ aivopesty uskomaan, että ei ole sellaista asiaa kuin personallisuus. Ihminen on vain olosuhteiden ja tilanteiden luoma sätkynukke -eräänläinen "situated self", joka on manipuloitu uskomaan että hän on erikoinen, suuri persoona. (En jaksa tässä pitää luentoa kuitenkaan kollektiivisten ja individualististen kulttuurien eroista.)

Mutta manipulointia tai ei: yksilö toimii niinkuin yksilö toimii. Omista virheistä ei voi syyttää ympäröivää maailmaa. "Persoonallinen minä" tarjoaa kuitenkin vapauden: jos olen yksilö, muutkin ovat yksilöitä - ja silloin, vain silloin voin olla vapaasti minä. Kaikkine virheineni, omituislaatuisine tapoineni voin olla vapaasti yksilö. Yksilöllisyyden ajatus vapauttaa minut ajattelemaan, että muissakin ihmisissä voi olla virheitä, tosin yksilöllisiä sellaisia.

Elämä eletään vain kerran: teeskentely ja peittely eivät auta. Lopullinen paljas "yksilö" näkyy vain tuolla hetkellisellä laukeamisen hetkellä, jossa naamioiden ja roolien ylläpitäminen on mahdotonta. Ja "paljas" yksilö on kuitenkin yksilö.

tiistai, 21. helmikuu 2006

Työn hurmaa

En oe koskaan, ikinä ymmärtänyt työnarkomaniaa. Ylipitkien työpäivien tekeminen on ollut mielestäni sairaus siinä missä esimerkiksi alkoholismi tai seksiriippuvuus. Jos työnarkomania on sairaus siitähän kuuluisi saada nautintoa siinä missä muistakin päihteistä. Ehkä syynä on se, että mieluummin vietän iltani kotona kultani vieressä -harvinaista herkkua tosin- kuin suorittamassa puuduttavia työtehtäviä, jotka tuntuvat toistuvan samanlaisina päivästä toiseen. Niin. Työstä saatava nautinto, mitä se on? En tunnusta saavani orgasmeja suoritetuista tehtävistä, enemmän saan nautintoa vanupuikolla korvieni kaivelusta. (Yksi omituinen tapa lisää listaani).

Eilen se oli merkillistä.. Pitkään tekemättömien listalla olleen kampaamokäynnin jälkeen pyörähdin kotiovella ja näin miehen ja lapsen sohvalla röhnöttämässä keskellä atomipommi-räjähdystä, jonka raivaamiseksi kummallakaan ei ollut tarkoitusta tehdä mitään. Päätin suunnistaa työpaikalle, pakoon kavalaa maailmaa.. Ja vielä kehdattiin kysyä odottaisinko sen aikaa, kun hänen armonsa saisi käytyä paskalla ja syötyä? Tiuskaisin haisevan vastalauseeni ja jotain purevaa aikuisten miesten äidin kaipuusta ja jatkoin matkaani.

Kaupungin keskusta kimmelsi hämärää lumoa, jonka keskellä tunsin saavuttaneeni vapauden tulla ja mennä haluni mukaan. Seuraavaksi avasin koneeni ja ryhdyin muokkaamaan artikkelia julkaisukelpoiseksi. Ehkä elämässäni ei tule hetkeä jolloin onnistuisin olemaan yhtä tuottelias ja ahkera: iltayön hämärä tuntui tekevän kaiken mahdolliseksi. Woolfin sanoin nainen todellakin tarvitsee oman huoneen saadakseen rauhan toteuttaa itseään. Ei ääntä, ei vaatimusta palvelusta työtovereiden, miehen tai lapsen suusta. Vain minä ja tietokone, ja hiljaiset sanat. Poissa perhehelvetti ja muu. Työtä voi todellakin käyttää pakenemiseen.

Kotiin palatessani mikään ei ollut muuttunut, mutta ilokseni huomisin että lapsi oli viettänyt tipan laatuaikaa isänsä kanssa pelaamalla Afrikan tähteä. Siivosin ja puunasin huushollin kuntoon ja nukuin herätäkseni tähän päivään.

  • Tulee ja menee

    Tuntematon sotilas -vielä 50 sivua jäljellä. Pääsenkö koskaan loppuun asti?

  • Jotain uutta ja lainattua