Eilinenkin ilta tuli vietettyä työmaalla. Tällä kertaa otin kyllä lapsen mukaan. Arvoisat asiantuntijat sanovat, että lapselle on tärkeää tietää missä äiti tai isä päivänsä viettävät silloinkun eivät ole kotona hoitamassa ja palvomassa omaa pientä kultamussukaansa. Ja kumma on tuo lapsen ajatusmaailma: "Äiti täällä on tosi kivaa, paljon kivempaa kun kotona. Tullaanko tänne huomennakin?" Mieleni teki sanoa: "Eikö se riitä, että minä istun täällä päivät päästetysteksen, täytyykö täällä istua vielä illatkin."

Jossain harmaassa usvassa huomaan aikuistuneeni yhden ainoan viikon aikana. Olen huomannut elämästä ja asioista puolia, joita en ole koskaan aikaisemmin havainnut. Uskomaton oivallukseni on ollut, että ihmiset ovat oikeasti erilaisia. Aikaisemmin uskoin, että muut kuitenkin kaikesta huolimatta ajattelevat ja tuntevat samalla tavalla ja erilaiset reagointitavat ovat... -no, erilaisia reagointitapoja.

Mutta ihmiset ovat oikeasti erilaisia. Verratakseni seksiin (sulkekaa lasten silmät ja korvat): jokainen mies on erilainen, kahta täysin samanlaista henkilökohtaista varustusta tuskin löydät maapallolta; ja nuo äännähdykset laukeamisen armollisella hetkellä, jotkut voihkaisevat, toiset hihittävät ja kolmannet ehkä karjuvat. Ymmärrättekö? Laukeamisen hetkellä ihminen ovat paljaimmillaan, niin sanottu "minä" on unohtunut. Voiko kuvitella, että noissa hetkissä ihminen teeskentelee, on jotain muuta kuin todellisuudessa? Ei, en usko. Ihmiset ovat erilaisia, läpikotaisin. Kahta samanlaista ihmistä tuskin löytyy.

Tämä hämmentävä oivallus on mullistanut maailmani. Minut oli jossain määrin koulutettu/ aivopesty uskomaan, että ei ole sellaista asiaa kuin personallisuus. Ihminen on vain olosuhteiden ja tilanteiden luoma sätkynukke -eräänläinen "situated self", joka on manipuloitu uskomaan että hän on erikoinen, suuri persoona. (En jaksa tässä pitää luentoa kuitenkaan kollektiivisten ja individualististen kulttuurien eroista.)

Mutta manipulointia tai ei: yksilö toimii niinkuin yksilö toimii. Omista virheistä ei voi syyttää ympäröivää maailmaa. "Persoonallinen minä" tarjoaa kuitenkin vapauden: jos olen yksilö, muutkin ovat yksilöitä - ja silloin, vain silloin voin olla vapaasti minä. Kaikkine virheineni, omituislaatuisine tapoineni voin olla vapaasti yksilö. Yksilöllisyyden ajatus vapauttaa minut ajattelemaan, että muissakin ihmisissä voi olla virheitä, tosin yksilöllisiä sellaisia.

Elämä eletään vain kerran: teeskentely ja peittely eivät auta. Lopullinen paljas "yksilö" näkyy vain tuolla hetkellisellä laukeamisen hetkellä, jossa naamioiden ja roolien ylläpitäminen on mahdotonta. Ja "paljas" yksilö on kuitenkin yksilö.