Jossain mennä viikolla kävin katsomassa Kaurismäen uusimman elokuvan "Laitakaupungin valot". Kokemus jäi jokseensakin laimeaksi. Sitä kaksi sanaisten lauseiden hurmaa ja mustaa, ironista komiikkaa en päässyyt tällä kertaa kokemaan -tunsin oloni jotenkin epämääräisen petetyksi. Koko elokuvassa ei ollut kuin korkeintaan pari kohtaa, jotka antoivat miettimisen aiheitta myöhemmillekin päiville. Elokuvan värimaailma oli sen sijaan aina yhtä taattua: lapsuuteni Helsingin kantakaupungissa ja lähiöissä viettäneenä aistin terävästi sen todentuntuisuuden -ajan jolloin sisätiloissa tupakointi oli normaalia jopa suotavaa -ja tuon historian peilautumisen nykypäivään. Ulos elokuvateatterista astuessa tunne on aina hämmentyneen epäuskoinen, onko elämäni elokuvaa? Ehkä sittenkin joku kuvaa minua salaa ja saa arjen näyttämään jollakin salaperäisellä tavalla dekadentisti sulostuneelta.

Elokuvan aiheuttama pettymys sai minut kuitenkin raivostumaan. On tanan hienoa olla sivistynyt ja elegantti, mutta joku rajansa sentään kaikella. Viestini on osoitettu teille hyvät keski-ikäiset naiset, jotka jäitte tatteina istumaan ja katsomaan lopputekstejä. -Minä tiedän, että jokaisen sivistyneen taide-elokuvien kuluttajan kuuluu istua elokuvateatterissa kunnes viimeinen valkoinen teksti rivi on häipynyt pois, mutta rajansa kaikella! Jos haluatte näyttää kultturelleilta, niinolkaa ystävällisiä ja sulkekaa suunne. Suu auki lopputekstejen lehmämäinen tuijottaminen romauttaa huolella vaalimanne fasidin kappaleiksi.

Elokuva ei ollut todellakaan ollut tällä kertaa niin suuri taiteellinen elämys, että sitä tarvitsisi jäädä sulattelemaan. Ja kyseessä ei ollut Monthy Pythonin -lopputekstit, joissa parhaimmat vitsit on odotettavissa lopputeksteissä.

Jotta teennäinen ylemmän keskiluokan hapatus saisi minut vielä enemmän epätoivoon: Eksyin aamulla Yhteiskuntapolitiikka-lehden sivuille http://www.stakes.fi/yp/, joissa havaitsin päätoimittajan liitttyneet modernien bloggaajien joukkoon. Ja mistä nämä rakkaat "akateemikot" nyt keskustelivat? No tietenkin elokuvataiteesta ja Kaurismäen uusimmasta. Jokaisella yhteiskunta tieteilijällä on oltava jotain sanottavaa joka asiaan. Mennä viikolla työmaalla eräs työtoverini totesi, että hänellä kaksi suurta harrastusta: tiede ja taide. Purin kieltäni lujasti ja tunsin veren maun. Mieleni teki sanoa: "Jaa..a. Sinut tuntien, olen aina luullut että sinulla on kaksi pientä harrastusta: shoppailu ja dokaaminen. Mutta ei se mitään, niissä oletkin sitten aika hyvä." Eläköön eliitti!