En oe koskaan, ikinä ymmärtänyt työnarkomaniaa. Ylipitkien työpäivien tekeminen on ollut mielestäni sairaus siinä missä esimerkiksi alkoholismi tai seksiriippuvuus. Jos työnarkomania on sairaus siitähän kuuluisi saada nautintoa siinä missä muistakin päihteistä. Ehkä syynä on se, että mieluummin vietän iltani kotona kultani vieressä -harvinaista herkkua tosin- kuin suorittamassa puuduttavia työtehtäviä, jotka tuntuvat toistuvan samanlaisina päivästä toiseen. Niin. Työstä saatava nautinto, mitä se on? En tunnusta saavani orgasmeja suoritetuista tehtävistä, enemmän saan nautintoa vanupuikolla korvieni kaivelusta. (Yksi omituinen tapa lisää listaani).

Eilen se oli merkillistä.. Pitkään tekemättömien listalla olleen kampaamokäynnin jälkeen pyörähdin kotiovella ja näin miehen ja lapsen sohvalla röhnöttämässä keskellä atomipommi-räjähdystä, jonka raivaamiseksi kummallakaan ei ollut tarkoitusta tehdä mitään. Päätin suunnistaa työpaikalle, pakoon kavalaa maailmaa.. Ja vielä kehdattiin kysyä odottaisinko sen aikaa, kun hänen armonsa saisi käytyä paskalla ja syötyä? Tiuskaisin haisevan vastalauseeni ja jotain purevaa aikuisten miesten äidin kaipuusta ja jatkoin matkaani.

Kaupungin keskusta kimmelsi hämärää lumoa, jonka keskellä tunsin saavuttaneeni vapauden tulla ja mennä haluni mukaan. Seuraavaksi avasin koneeni ja ryhdyin muokkaamaan artikkelia julkaisukelpoiseksi. Ehkä elämässäni ei tule hetkeä jolloin onnistuisin olemaan yhtä tuottelias ja ahkera: iltayön hämärä tuntui tekevän kaiken mahdolliseksi. Woolfin sanoin nainen todellakin tarvitsee oman huoneen saadakseen rauhan toteuttaa itseään. Ei ääntä, ei vaatimusta palvelusta työtovereiden, miehen tai lapsen suusta. Vain minä ja tietokone, ja hiljaiset sanat. Poissa perhehelvetti ja muu. Työtä voi todellakin käyttää pakenemiseen.

Kotiin palatessani mikään ei ollut muuttunut, mutta ilokseni huomisin että lapsi oli viettänyt tipan laatuaikaa isänsä kanssa pelaamalla Afrikan tähteä. Siivosin ja puunasin huushollin kuntoon ja nukuin herätäkseni tähän päivään.